Emmä pysty tähän!

Meillä jokaisella on pelkoja: rationaalisia sellaisia sekä niitä, joiden mekanismit eivät ole järjellisen ajattelun tavoitettavissa. Pienetkin pelot voivat estää ehkä jollekulle toiselle helppojen ja yksinkertaisten asioiden toteuttamisen. Ne voivat siis kuulostaa, ja kuulostavatkin, useasti toisten korviin hölmöiltä, hassuilta tai oudoilta, mutta pelkääjälle ne ovat totisimpia tosia. Allekirjoittanut pelkää paitsi pimeää ja pellejä, räjähdyksiä, erikoisia ääniä ja spontaaneja materialisoitumisia (eli esimerkiksi junaraiteita ylittäessä tulee sellainen paniikkifiilis, että se juna yhtäkkiä materialisoituu siinä tilassa ilman mitään ennakkovaroitusta, ja se on sitten siinä, läts.) Pystyn elämään näiden kanssa kyllä hyvin, mutta voin paljastaa niille, jotka eivät jo tiedä, että en ole vaihtanut yksin kaasupulloa, saati tonnin tankkia sitten vuoden 1999. 

Syy siihen, miksi olen päässyt näissä omien pelkojeni kohtaamisissa kuin koira veräjästä, on ihanat ja ymmärtäväiset työkaverit. Olen heti kättelyssä tunnustanut puutteeni, ja kertonut, että minähän teen mitä vaan, kunhan näitä ei tarvitse tehdä! Usein onkin tullut tehtyä vaihtokauppoja kollegoiden kanssa: ”Jos sä teet tän mulle, ni mä teen sulle vaikka sitten ton”. Eräs rakas entinen kollegani ja ystäväni pelkäsi hysteriaan saakka lintuja. Hän ei siis pystynyt viemään yöllä pulloroskiksia sellaiseen paikkaan, jossa asusti pulu- ja lokkiperheitä. Sujuvasti minä siis vein yöllä tuplapulloroskikset ja hän vaihtoi neuvottelematta joka ikisen tonnin tankin ja kaasupullon yhteisen viisivuotisen työtaipaleemme varrella. Se sopimus todellakin piti!

Hienoa. Olen siis päässyt helpolla pelkojeni suhteen kärsivällisten työkavereideni ansiosta. Ehkäpä tämä ei ole kuitenkaan pelkästään positiivinen asia? Voitte kuvitella, että kynnys pelkojeni voittamiseen edellä mainittujen kohdalla nykypäivänä on jotakuinkin Kiinan muurin tasoa, ja ne pelot ovat ikään kuin muuttuneet osaksi omaa työidentiteettiäni: ”Täällä menee hei toimariksi asti edennyt ammattimimmi, joka ei pysty vaihtamaan kaasupulloa ilman, että kämmenet hikoaa ja itkettää vaikka oikeasti vaan seisoo vieressä ja katsoo!”. Heikkouksien tunnustaminen on vahvuutta! Kyllä varmasti näinkin on, mutta entä jos se heikkous on vaan heikkoutta, ja siitä eroon pääsemisen esteenä vain laiskuutta ja mukavuudenhalua? 

Vakavasti puhuen, en usko, että kenellekään on ongelma, jos en vaihda sitä tankkia. Mutta jos pelkoni liittyvät kanssakäymiseen, vuorovaikutukseen, tutustumiseen tai esiintymiseen, törmäämme läpipääsemättömiin esteisiin heti ensimmäisenä työpäivänä. Ravintolatyössä sinä nimittäin esiinnyt, tutustut, vuorovaikutat ja kanssakäyt. Sitä kutsutaan asiakaspalveluksi. On siis astuttava oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, ja mentävä sinne, minne et ennen ole mennyt.

Hyvä uutinen tässä on se, että kaikkea tätä voi harjoitella. Voit harjoitella yksin, porukassa tai vaikka koulutuksessa. Vähän kerrallaan, pikkuhiljaa voit luopua siitä osasta työminääsi, joka ei johonkin pysty ja joka estää sinua olemasta paras mahdollinen itsesi.

Enkä halua sanoa mitään hölmöä, kuten, että pelot on tehty voitettaviksi. Eihän se niin ole välttämättä. Mutta suurella osalla peloistasi hankaloitat oikeastaan vaan omaa elämääsi, ja siksi niistä luopuminen on parasta mitä voit itsellesi ja työminällesi tehdä! Haasta itsesi ja panosta henkilökohtaiseen kehittymiseesi, ja toisaalta, suo itsellesi ja työtoverillesi se aika, jota eteenpäin pääsemiseen vaaditaan. Toisilla se on kestänyt kaksi vuosikymmentä….

… ehkä siis vaihdan sen tonnin tankin tänä vuonna ennen kuin vuosi 2020 käynnistyy.

Terkuin,
Reija

Kirjoittaja on maailman neuroottisin henkilö.

Reija Penttinen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Ratkaisuja ravintola-alan työhyvinvointiin ja bisnekseen

Koutsit on ravintola-alan ammattilaisten uudenlainen valmentajaverkosto. Intohimonamme on kehittää kukoistavia ja kunnianhimoisia ravintoloita palvelumuotoilun, työhyvinvoinnin ja bisnesosaamisen kautta.

Tutustu valmennuksiin